30 Facts About Yemen

Translated by Darcy Hurford

  1. I have a country of birth, a home country, a fatherland, which isn’t my aba’s country, and then I have a home country. I have a home country that means I look the way I do. I’ve never been to the country I’m from, simply because we no longer live there—and never will. There are many reasons, depending on who you ask: politics, religion, a better life elsewhere, colonialism, occupation, Britain, the US, Saudi Arabia. Israel.

  2. About a hundred years ago though, we lived in my home country, in my home town, Sanaa, in apartment buildings that are now on the UNESCO’s world heritage list. Some of them were destroyed by bombs this year because there’s both a war and a civil war going on in Yemen.

  3. My name is Hubara—spelt CHET VAV BET RESH HE—and it’s the name of a kind of bustard, a rather boring, now endangered species of light brown bird (Chlamydotis macqueenii) that lives in the region of Yemen. Some of us have swapped our surname for nondescript Hebrew words that don’t show our ethnic origin, but I regularly get out my social security card just to look and see that I’m a Hubara. Nationalism is a hamsin wind. Silent, corrosive. It sweeps up countries and words and names almost without asking and scatters them wherever it ends up. But I’m a Hubara.

  4. The parents of my grandmother Safta Chuli Mizrahi left Sanaa towards the end of the nineteenth century, and my grandfather Saba Yechiel Hubara left with his family in the 1920s. His mother—my aba’s Safta Jiddah, who would be my great-grandmother’s Safta Rabba—was pregnant. Poetically, she rode on a donkey from Sanaa to the Port of Aden, where the boat left for the British Palestine Mandate or to Eretz in Israel, the promised land or paradise, depending on who you ask. My saba was such a big, lively eight-year-old boy that he had to walk practically all the way. My safta’s family had lived in the region since the Ottoman period.

  5. At that time we spoke a language that was called Yemenite. Teimanit. A mixture of Arabic and the purest Hebrew. Temple period; perfect, original language. Whenever someone starts bragging about this trivia it makes me think of the Indian father in the TV series Goodness Gracious Me,according to whom everyone from Santa Claus to the Queen Mother and from Leonardo DaVinci to Superman were originally Indian.

  6. Now, a couple of generations later, our Hebrew still has a handful of Arabic words mixed in with it. Words like yalla, mapsut, allah yestor, habibti and bihyat rabak. We don’t even know what all of them mean, but we use them anyway and try to spell them correctly in the Latin alphabet so that we can find translations of them into our own mother tongues on the Internet.

  7. When we arrived in Palestine the Palestinians treated us well because we had the same language, appearance, customs and way of life, and so far had not taken anyone’s land or been part of the Zionist project. This is true, depending on who you ask. Later the situation definitely changed, regardless of who you ask. In the eyes of White European Jewish Ashkenazi and the British, our religion and our guttural pronunciation, gurgled from the stomach, our clothes, skin colour and sidelocks made us suspect, dirty, Oriental and hence somehow just a little inauthentically Jewish. A little less like people. Not in all of their eyes, mind. It’s important to always remember that, whatever the time and place, it was not all white people. Then again, even now Mizrahi girls from Yemen and Morocco are said to be sitting idly at home in Jerusalem because their background means Ashkenazi schools don’t care about them.

  8. Sometimes at night I lie in bed wondering how many Palestinians in total—Palestinians that speak our language and look like us—my relatives have killed or will kill in one way or another. I hope for the best but fear the worst. I know the truth; I just wish I didn’t.

  9. After all, there is one God. We belong to the Dor Daim, a conservative Jewish group which opposed all mysticism and unnecessary fuss and sensibly wanted to stick with the seventeenth-century interpretations. When we left Yemen, some of our millennia-old Torah scrolls “disappeared” into Ashkenazi hands and were later found on sale around the world. Now, a couple of generations later, most of us no longer practice our religion. We ridicule those who cover their heads today, a couple of generations after having done so ourselves, regardless of religion. Because I can’t read religious texts and don’t trust white rabbis enough, I practice a version of Judaism I created myself. Nationalism might be trying to replace God within the country’s borders, but it hasn’t within me.

  10. We take unshakeable pride in having assimilated rapidly and quietly into European Jewish customs. Of having become Israelis; almost European, almost American, almost white. Despite the fact that thousands of our babies, yaldei teyman, “disappeared” from hospitals and that it is still unknown whether they were sold or whether it was forced adoption, natural mortality or whatnot. Many babies were taken from unmarried young mothers. All of us are yaldei teyman, be sofo shel davar. I’m an unmarried, young, Yemeni Jewish mother. And I should be grateful that white Jews rescued me from primitivism and ignorance and weak women’s rights.

  11. Safta refuses to say why, but claims that she no longer believes in God. Even though her handbag is full of blue, tinkling eyes to protect her against the evil eye and of hamsas with travel prayers, blessings on the home and good wishes engraved on them. She thinks I don’t know. As a child I slept with her on a covered mirpeset. Me in bed, with several mattresses stacked on top of each other, her on a two-seater sofa because she’s so small. At nights she cried in her sleep, wailed for her ima, mother, who long ago had been kicked to death by a cow, and I listened with my eyes so firmly shut that the lower and upper lashes got tangled up in each other, and I tried to imagine what her ima had actually looked like. Did she have coarse, wavy hair? Big eyes, close together and deep-set? Small fingers and toes and a bulging lower abdomen as if she were forever in early pregnancy, just like the rest of us?

  12. Just like Safta, me, Simcha, Lelu, Toma, Moran, Noykush, Neta, Galush, Ronushi, Shiri, Dorrit, Ora, Keren, Hagar, Doda Mira, Doda Gaya, Noga, a dead baby girl that we’re not supposed to talk about either, allof us Brown Girls who share Sanaa Dor Daim DNA, have coarse wavy hair, big eyes close together and deep-set, small fingers and toes and a bulging lower abdomen as if forever in early pregnancy.

  13. The lives of these women, my flesh and blood, were created and shaped by the State of Israel. This white man’s project launched as a beautiful ideal, that never valued brown and black people—not Jews and particularly not Palestinians—is, I hope, coming to the end of the road in its current form. When I go to Israel, I am identified on the basis of all my facial features as Yemenite, Teimani. There’s an Israeli joke that it’s hard to see Yemenites if they stand in the shade. I often get called pretty in Israel because I am so light-skinned, so straight-haired, partly white, albeit from a mother of the wrong religion. White supremacy means that my facial features and my very appearance are first granted but then taken away. White supremacy means it’s completely acceptable to say these things out loud to children and adults in public places, at the coffee table.

  14. In Finland I sometimes get racialized as black, sometimes as Indian, sometimes as Brazilian, sometimes as Roma; sometimes, if I’m lucky, as a generic Arab.

  15. When I tell Finns about myself, they’ve got a joke about me too: “Oh, you’re a bit like Osama bin Laden”.

  16. One time I heard about a novel called Salmon Fishing in the Yemen. I made many attempts at reading it. I couldn’t. I sold it at a yard sale. Then they made it into a film with Emily Blunt. Now and again I start watching it on my computer, but then I’m overcome by a sudden need to clean, or look at something else on another tab. Really, what was I thinking? That the film would be about me? Silly girl.

  17. When—and it happens rarely, because Yemen is one of those places the world doesn’t care about—Sanaa’s dusty, restless, pink streets appear on tv, I try to spot as many people as possible because they look like me. They are the only people on Finnish TV who look just like me. Doing a search for “Yemeni Jews” on YouTube turns up well over twenty thousand videos. I watch them regularly. Only four per cent of Israeli history textbooks contain anything at all on the Mizrahi Jews, even though about half of Jews are fully or partly Mizrahi. If I do an image search for “Jew”, most of the results are white Hassidic men or anti-Semitic memes from the second world war. This is what my representation looks like.

  18. I know exactly who I am. I know that there’s more to me than first impressions, appearances or mental images. I know I have a political and banal family tree, my own personal history. Everyone does. Even brown people do. Even those with relatives in Israel. Even those who whitewash themselves to avoid being cast in the role of the brown invader. I know that there’s definitely a lot more I could know. I could become a scholar. Or ask my relatives about things. But it’s too hard. I have my life to live, Netflix to watch. It’s too hard, and not just because I don’t know if I want to hear what they’d tell me, whether I can face the bewilderingly contradictory lies again, but also because a question might just as easily be met with silence, with silencing. With refusal, denial. Silence is the most terrible thing I know. Silence doesn’t mean that something doesn’t exist or isn’t happening. And now that I’m an adult, isn’t it somehow too late to ask, to be innocent, naïve and curious? And what would I even ask? The best way to be from Yemen? How to carry out source criticism of my own existence? Is history this painful in all families? Do all brown nations allow others to define their memories and voice for them?

  19. Once, a long time ago, me and aba solemnly agreed that he would drive from Kokkola to Helsinki and that I would record on tape everything he knew about us along the way. We spent four days together. We talked about absolutely everything: the photography of Robert Capa, sexual harassment in the army, the alcohol policy of Halpa-Halli supermarkets, the routes of the rubbish lorries in the countryside near Kokkola, Netanyahu’s wife’s possible alcohol issues and Thomas Blake Glover and Madame Butterfly. Then aba had to go back home and he said “Eyn ma la’asot” which depending on the situation means either “no can do” or that nothing can be done. Because my family finds it too painful, I’ve had to try to find other routes to Yemen. I’ve spent horrendous amounts of time and money trying to get my hands on something, anything, from my home country. Something apart from websites. Something apart from Google Earth. Something apart from Instagram accounts with comments I can’t read and sticky CDs with cracked cases from the World Music section. Everything I’ve found so far would fit into one packing box.

  20. I’ve been to the Institut du Monde Arabe in Paris and taken pictures of everything related to Yemen: statues from the tenth century, aerial photos of Sanaa. I did the same at the Helinä Rautavaara ethnographic museum here in Finland. But then I lost my phone before I got around to saving the pictures on my computer, so I no longer have any of them.

  21. I’ve been to the Nahalat Binyamin district of Tel Aviv, which is one of the oldest Yemenite Jewish residential areas in the country—I would tell you the original Palestinian place name, but I don’t know it—where they have an art market on Tuesday afternoons. There I bought two silver necklaces, one of which my child pulled from my neck when she was a baby. Teeny weeny salmon pink pearls ricocheted around the living room, one per secret, one for each memory that no longer existed, one for every gap I’ve tried to fill with my imagination. I gathered them all up, put them in my Hermes scarf box and shouted “Goddammit damn you!” at the baby. Then I apologized a thousand times and promised to be a better mother, a perfect mother. I’ve only got one traditional item of jewelry from my own ethnic group and dozens of pseudo-similar trinkets from cheap clothing chains. Just one look at my jewelry box makes me feel like announcing to the world that Chlamydotis mcqueeniiis already extinct.

  22. With my second cousin’s help I found a woman in Tel Aviv who makes Yemenite wedding dresses and organizes chinna hen nights. I went to visit her and got to try on outfits, take pictures, ask about stuff. Her one question to me was why I wasn’t married; what was wrong with me.

  23. I don’t want to get married to anyone, not before I’m one hundred percent sure that I can get my gold coins and my outfit with red and white carnations to Finland. Not before I’m one hundred percent sure that my future husband won’t laugh at this one wish of mine. You’d be surprised if you knew how many men have laughed at it.

  24. I’ve been to Tel Aviv and gone to the Steimatzky bookstore, the Zomet Sfarim bookstore and countless second-hand bookstores. I’ve asked if they had anything apart from books about the Holocaust, anything apart from books about Israel’s big war heroes. If they had any works in English about Yemenite Jews, because my Hebrew reading skills are at a child’s level. No such books exist, they replied, laughing as if they were telling a joke. I bought a bell hooks book but I didn’t read it because it wasn’t the book I needed. A theory can be improved and people can load up with as much literature from within their own frame of reference as they can cope with. While that can help, console or explain away the worst, it’s never the same thing as pure, fresh self-insight and identification in a world where you aren’t really supposed to exist, but where you do exist, missing a country which you aren’t really supposed to be missing or thinking of as your own home country anymore.

  25. I finally found two other books in English about Yemen on the internet that I could afford. One of them was written by a white researcher, the other by a photographer in the 1980s. I couldn’t read them either because I would really much rather talk to someone, someone who knows and understands. Each of the four most recent generations of my family has lived in a different country and spoken a different language. There are no words, there are no reliable family trees, there aren’t the right reading skills, there’s not enough pride.

  26. Once in passing I heard that Safta Chuli had taught my cousin’s daughter how to make jachnun. Enthusiastically, I asked if she could teach me too. “And what use would that be to you in Finland? No one there would want to eat it” she retorted, sorrow in her voice that I live so far away. We haven’t talked about it since.

  27. There was one mealtime when my relatives were astonished that you couldn’t find jachnun in the ready meal section in Finnish supermarkets. Did we really have to make it by hand ourselves? I laughed along with them, cos yeah who would be interested in that, and then quietly sneaked off to the bathroom to cry and throw up melawach and schlug.

  28. I had to do something. I found a Hebrew-language cookbook on eBay and paid seventy fucking dollars for it to get that fucking recipe. I haven’t made it even once, because I’m afraid I’ll mess it up badly and that I’ll accidently set the whole building on fire. I’m afraid that I’ll be shown up as a total fake. That I just shouldn’t exist.

  29. My saba was buried in the same cemetery as Ofra Haza. Saba was the last one of us to have seen Yemen with his own eyes. Hopefully he won’t be the last-ever one of us to see it.

  30. That’s all I know. I don’t even know thirty things about Yemen.

30 faktaa Jemenistä

Koko Hubara

  1. Minulla on syntymämaa, kotimaa, isänmaa, joka ei ole abani maa, ja sitten minulla on kotimaa. Minulla on kotimaa, jonka vuoksi näytän tältä. En ole koskaan käynyt maassa, josta olen kotoi- sin. Koska me emme yksinkertaisesti asu siellä enää. Emmekä tule koskaan asumaan. Syitä on monia, riippuu keneltä kysyy: politiikka, uskonto, parempi elämä toisaalla, kolonialismi, miehitys, Britannia, USA, Saudi-Arabia. Israel.
  2. Mutta satakunta vuotta sitten, silloin me asuimme kotimaassani, kotikaupungissani Sanaassa ker- rostaloissa, jotka ovat nyt UNESCON maail- manperintölistalla. Niistä osa on tuhoutunut tänä vuonna pommituksissa, koska Jemenissä on sekä sota että sisällissota.

  3. Minun nimeni on Hubara – CHET VAV BET REISH HEI – ja se on erään Jemenin alueella elävän, aika tylsän, vaaleanruskean, nykyisin uhanalaisen lintulajin nimi (lat. Chlamydotis mcqueenii). Jotkut meistä ovat vaihtaneet suku- nimensä epämääräisiin hepreankielisiin sanoi- hin, joista ei voi päätellä etnistä alkuperää, mutta minä vedän säännöllisesti Kela-kortin esiin ihan vain nähdäkseni, että olen Hubara. Nationa- lismi on hamsin-tuuli. Hiljainen, syövyttävä. Se vie maat ja sanat ja nimet mukanaan, melkein kysymättä, ja ripottelee ne minne sattuu. Mutta Hubara minä olen.

  4. Minun isoäitini safta-Chuli Mizrahin vanhem- mat lähtivät Sanaasta 1800-luvun loppupuolella, ja minun isoisäni saba-Yechiel Hubara lähti sieltä perheineen 1920-luvulla. Saban äiti, eli minun abani safta-jiddah, eli minun isoisoäitini saf- ta-rabba, oli raskaana ja sai ratsastaa runollisesti aasilla Sanaasta Adenin satamaan, mistä lähti laiva brittimandaatin alaiseen Palestiinaan, tai Eretz Israeliin, luvattuun maahan, paratiisiin, riippuen keneltä kysyy. Sabani oli niin iso ja reipas kah- deksanvuotias poika, että hänen piti kävellä mel- kein koko matka. Saftan perhe oli ollut alueella jo Ottomaanien valtakunnan aikoina.

  5. Silloin me puhuimme kieltä, jota sanotaan jemenin kieleksi. Teymanit. Se on arabian ja tyylipuhtaimman heprean sekoitusta, temppeli- aikojen sellaista, täydellistä, alkuperäistä kieltä. Aina kun joku alkaa kehuskella tällä nippeli- tiedolla, minä ajattelen Krishna soikoon -tv-sar- jan intialaista isää, jonka mukaan kaikki joulu- pukista kuningataräitiin ja Leonardo DaVincistä Teräsmieheen ovat alun perin intialaisia.

  6. Nyt, pari hassua sukupolvea myöhemmin, hep- reamme seassa on enää kourallinen arabian- kielisiä sanoja. Sellaisia kuin yalla, mapsut, allah yestor, habibti ja bihyat rabak. Emme me edes tiedä kaikista, mitä ne tarkoittavat, mutta käy- tämme niitä silti ja yritämme keksiä oikeat kir- joitusasut latinalaisilla aakkosilla, jotta voisimme löytää internetistä käännökset omalle äidinkie- lellemme.

  7. Saapuessamme Palestiinaan palestiinalaiset koh- telivat meitä hyvin, koska meillä oli yhteinen kieli, ulkonäkö, tapoja, elinkeino emmekä vielä silloin vieneet kenenkään maata tai olleet osa sionistista systeemiä. Tämä on totta, riippuen keneltä kysyy. Myöhemmin asiaintila muuttui varmasti, riippumatta keneltä kysyy. Valkois- ten, euroopanjuutalaisten ashkenazien ja brit- tien, silmissä olimme uskomme ja vatsalaukusta kumpuavan gutturaaliääntämyksemme, vaat- teidemme, ihonvärimme ja korvakihariemme vuoksi epäilyttäviä, likaisia, orientaalisia ja siksi jollakin tapaa ihan vähän epäaidompia juutalai- sia.Vähemmän ihmisiä.Ei kaikkien.Aina ja joka paikassa, kaikkina maailman aikoina pitää muis- taa sanoa, ei kaikkien valkoisten. Mutta sanotaan myös se, että juuri tälläkin hetkellä Jerusalemissa istuu toimettomia Mizrahi-tyttöjä Jemenistä ja Marokosta kodeissaan, koska heitä ei huolita ashkenazien kouluihin taustansa vuoksi.

  8. Joskus makaan yöllä sängyssä ja mietin, kuin- kakohan monta omankielistä, omannäköistä palestiinalaista sukulaiseni ovat yhteensä tappa- neet, tulevat tappamaan, tavalla tai toisella. Toi- von parasta, pelkään pahinta. Tiedän totuuden, en vain halua tietää sitä.

  9. Jumala on sentään yksi. Me kuulumme Dor Daimien vanhoillisjuutalaiseen heimoon, joka vastusti kaikenlaista mystiikkaa ja ylimääräistä hössötystä ja halusi pysyä visusti 1600-lukulai- sissa tulkinnoissa. Kun lähdimme Jemenistä, osa tuhansia vuosia vanhoista toora-kääröistämme ”katosi” ashkenazien käsissä ja löytyi myöhem- min myytyinä ympäri maailmaa. Pari hassua sukupolvea myöhemmin suurin osa meistä ei harjoita enää uskontoa. Pari hassua sukupolvea sen jälkeen kun itse peitimme päämme, pilk- kaamme niitä jotka tekevät niin tänä päivänä, uskonnosta riippumatta. Koska en pysty luke- maan uskonnollisia tekstejä enkä luota valkoi- siin rabbeihin riittävästi, harjoitan itse keksi- määni versiota juutalaisuudesta. Nationalismi on yrittänyt korvata jumalan maan rajojen sisällä, muttei minussa.

  10. Me olemme vankkumattoman ylpeitä siitä, että assimiloiduimme euroopanjuutalaisten tapoi- hin nopeasti ja hiljaa. Että meistä tuli israelilai- sia, melkein eurooppalaisia, melkein amerikka- laisia, melkein valkoisia. Siitä huolimatta, että tuhansia vauvojamme, yaldei teyman, ”katosi” sairaaloista, eikä vieläkään tiedetä, oliko kyse myytistä, pakkoadoptioista, luonnollisista kuo- lemantapauksista vai mistä. Moni vauvoista vie- tiin naimattomilta, nuorilta äideiltä. Me kaikki olemme yaldei teyman, be sofo shel davar. Minä olen naimaton, nuori, jemeninjuutalainen äiti. Ja minun pitäisi olla kiitollinen siitä, että valkoi- set juutalaiset pelastivat minut primitivismiltä ja tietämättömyydeltä ja heikoilta naisten oikeuk- silta.

  11. Safta ei suostu kertomaan miksi, mutta väittää, ettei usko enää jumalaan. Ei, vaikka hänen käsi- laukkunsa on täynnä sinisiä, kiliseviä pahalta suojaavia silmiä ja hamsoja, joihin on kaiverrettu matkarukouksia, kodinsiunauksia ja onnen- toivotuksia. Hän luulee, etten tiedä. Lapsena nukuin hänen kanssaan katetulla mirpesetilla. Minä sängyssä, jolle oli pinottu useampi patja päällekkäin, hän kahdenistuttavalla sohvalla, koska on niin pieni. Öisin hän itki unissaan, huusi imansa perään, äidin, jonka lehmä oli pot- kaissut kauan sitten kuoliaaksi, ja minä kuun- telin sitä silmät niin tiukasti kiinni, että ala- ja yläripset menivät keskenään takkuun, ja yritin kuvitella, miltä ima oikein näytti. Oliko hänel- läkin karkea, taipuisa tukka? Isot silmät, lähek- käin ja syvällä päässä? Pienet sormet ja varpaat, ja pömpöttävä, ainainen alkuraskauden alavatsa, niin kuin meillä kaikilla?

  12. Niin kuin Saftalla, minulla, Simchalla, Lelulla, Tomalla, Moranilla, Noykushilla, Netalla, Galushilla, Ronushilla, Shirillä, Dorritilla, Oralla, Kerenilla, Hagarilla, doda-Miralla, doda-Gayalla, Nogalla, sillä yhdellä kuolleella tyttövauvalla, josta ei myös- kään saa puhua, kaikilla meillä Ruskeilla Tytöillä, jotka jaamme Sanaan Dor Daimien DNA:n, on karkea taipuisa tukka, isot silmät lähekkäin ja syvällä päässä, pienet sormet ja varpaat, pömpöt- tävä ainainen alkuraskauden alavatsa.

  13. Näiden naisten, minun vereni ja lihani, elinai- kana on syntynyt ja muotoutunut Israelin val- tio. Kauniista ideaalista käynnistynyt valkoisen miehen projekti, joka ei ole koskaan pitänyt ruskeaa ja mustaa ihmistä – ei juutalaista eikä varsinkaan palestiinalaista – arvoisenaan, on toi- voakseni tulossa nykymuodossaan tiensä pää- hän. Kun menen Israeliin, minut tunnistetaan kaikkialla kasvonpiirteideni perusteella jemeni- läiseksi, teymaniaksi. On olemassa israelilainen vitsi, jonka mukaan jemeniläisiä on hankala nähdä, jos he seisovat varjossa. Minua kutsutaan Israelissa usein nätiksi, koska olen niin vaalea, suoratukkainen, osittain valkoinen, vaikkakin vääräuskoisen äidin lapsi.Valkoinen ylivalta on sitä, että kasvonpiirteet ja ikioma ulkonäkö ensin annetaan ja sitten kuitenkin otetaan pois. Valkoinen ylivalta on sitä, että tällaisia asioita on täysin hyväksyttyä sanoa ääneen lapsille ja aikui- sille julkisissa tiloissa, kahvipöydissä.

  14. Suomessa minut rodullistetaan milloin mus- taksi, milloin intialaiseksi, milloin brasilialaiseksi, milloin romaniksi, milloin, jos olen onnekas, geneeriseksi arabiksi.

  15. Kun sitten kerron itsestäni suomalaisille, heil- läkin on vitsi minusta: ”Aah, sä olet vähän niin kuin Osama bin Laden.”

  16. Kuulin kerran romaanista nimeltä Salmon Fishing in theYemen.Yritin lukea sen monta kertaa. En pystynyt. Myin sen pois kirpputorilla. Sitten siitä tehtiin elokuva, jossa näytteli Emily Blunt. Aina välillä laitan sen pyörimään tietokoneelle, mutta sitten iskee pakottava tarve siivota, katsella jota- kin toista välilehteä. Mitä oikein kuvittelin? Että elokuva kertoisi minusta? Typerä tyttö.

  17. Kun televisiossa näytetään – harvoin, koska Jemen on yksi niistä paikoista, joista maailma ei välitä – Sanaan pölyisiä, levottomia, vaalean- punaisia katuja, minä yritän bongata kuvasta mahdollisimman monta ihmistä, koska he näyt- tävät minulta. He ovat ainoita ihmisiä Suo- men televisiossa, jotka näyttävät tasan tarkkaan minulta. Youtubessa on reilu parikymmentä tuhatta videota hakusanalla ”Yemeni jews”. Katselen niitä säännöllisesti. Israelilaisista his- torian oppikirjoista vain neljä prosenttia sisäl- tää asiaa kaikista Mizrahi-juutalaisista yhteensä, vaikka melkein puolet juutalaisista kuuluu hei- hin kokonaan tai osittain. Jos kuvagoogletan sanan ”jew”, suurin osa tuloksista on valkoisia hasidi-miehiä tai toisen maailmansodan aikaisia antisemitistisiä meemejä.Tämä on minun rep- resentaationi.

  18. Tiedän tasan, kuka olen.Tiedän olevani enem- män kuin ensivaikutelma, ulkonäkö tai mieli- kuva. Tiedän, että minulla on poliittinen ja banaali sukupuuni, henkilöhistoriani. Jokaisella ihmisellä on. Myös ruskeilla ihmisillä. Myös sel- laisilla, joiden suku elää Israelissa. Myös niillä, jotka valkopesevät itsensä välttääkseen käsitte- lemästä ruskean miehittäjän rooliaan. Tiedän, että voisin varmasti tietää enemmänkin.Voisin ryhtyä tutkijaksi.Tai kysyä asioista sukulaisiltani. Mutta se on liian vaikeaa. Minulla on elämä elet- tävänäni, netflix katsottavanani. Se ei ole liian vaikeaa pelkästään siksi, ettei tiedä, haluaako kuulla sen, mitä kerrotaan, jaksaako taas kerran hämmentävän epäjohdonmukaisia valheita, vaan myös siksi, että yhtä hyvin kysymystä voi seu- rata hiljaisuus, hiljentäminen. Kieltäytyminen, kieltäminen. Hiljaisuus on kauheinta, mitä tie- dän. Hiljaisuus ei tarkoita, että jotakin asiaa ei ole olemassa tai että sitä ei tapahdu. Aikuisena on jollakin tapaa liian myöhäistä kysyä, olla via- ton, naiivi ja utelias. Ja mitä minä edes kysyi- sin? Miten voisin olla parhaiten kotoisin Jeme- nistä? Miten harjoittaa lähdekritiikkiä suhteessa omaan olemassaoloonsa? Onko historia kaikissa perheissä näin kivulias? Antavatko kaikki rus- keat kansat muiden määritellä oman muistinsa ja äänensä?

  19. Kerran, kauan aikaa sitten, sovimme aban kanssa juhlallisesti, että hän matkustaa Kokkolasta Hel- sinkiin ja kertoo minulle nauhalle kaiken, minkä tietää meistä.Vietimme neljää päivää yhdessä. Puhuimme ihan kaikesta: Robert Capan valo- kuvista, seksuaalisesta häirinnästä armeijassa, Halpa-Hallin alkoholipolitiikasta, roska-autojen reiteistä Kälviällä, Netanyahun vaimon mah- dollisesta alkoholiongelmasta ja Thomas Blake Gloverista ja Madama Butterflysta. Sitten aban piti lähteä takaisin kotiin ja hän sanoi ”Eyn ma la’asot”, joka tarkoittaa tilanteesta riippuen joko ei voi mitään tai mitään ei ole tehtävissä. Koska perhe ja suku tekee liian kipeää, on ollut pakko yrittää löytää muita reittejä Jeme- niin. Olen käyttänyt ihan hirveästi aikaa ja rahaa siihen, että minulla olisi edes jotakin käsin kos- keteltavaa kotimaastani. Jotakin muuta kuin nettilinkkejä. Jotakin muuta kuin google earth. Jotakin muuta kuin instagram-tilejä joiden kommentteja en pysty lukemaan ja kannesta halkeillut, klähmäinen cd-levy maailmanmu- siikki-osastolta. Kaikki, mitä olen tähän men- nessä löytänyt, mahtuu yhteen muuttolaatik- koon.

  20. Olen matkustanut Pariisin L’Institut du Monde Arabeen ja valokuvannut kaiken, mikä liit- tyy Jemeniin: patsaita 1000-luvulta, ilmakuvia Sanaasta. Olen tehnyt saman myös Helinä Rau- tavaaran museossa. Mutta sitten kadotin puhe- limeni ennen kuin ehdin siirtää kuvat tieto- koneelle eikä minulla ole enää mitään.

  21. Olen matkustanut Tel Avivin Nahalat Binyami- nin kortteliin, joka on yksi vanhimmista jeme- ninjuutalaisista asuinalueista maassa – kertoisin alkuperäisen palestiinalaisen paikannimen, mut- ten tiedä sitä – ja jossa järjestetään tiistai-ilta- päivisin taidetori. Ostin sieltä kaksi hopeista kaulakorua, joista toisen lapseni repi kaulastani ollessaan vauva. Pikkiriikkiset, lohenpunaiset helmet sinkoilivat ympäri olohuonetta, yksi jokaista salaisuutta kohden, yksi jokaista muistoa, jota ei enää ole, yksi jokaista aukkoa, jonka olen täyttänyt omilla fantasioillani. Minä keräsin ne kaikki talteen, laitoin Hermèsin huivilaatikkoon ja huusin vauvalle: ”Voi perhanan perhana!” Sit- ten pyysin anteeksi tuhat kertaa, ja lupasin olla parempi äiti, täydellinen äiti. Minulla on vain yksi oman kansanryhmäni perinnekoru ja kym- meniä halpavaateketjuista ostettuja muka-lähi- itä-rihkamakoruja. Kun katson korurasiaani, haluan ilmoittaa koko maailmalle, että Chlamy- dotis mcqueenii on jo kuollut sukupuuttoon.

  22. Olen etsinyt pikkuserkkujeni avustuksella Tel Avivista naisen, joka valmistaa jemeniläisiä hää- pukuja ja järjestää naisille chinna-polttareita. Menin hänen luokseen kylään, sain sovittaa asuja, ottaa kuvia, kysellä asioista. Hänen ainoa kysymyksensä minulle oli, miksen ole jo naimi- sissa, mikä minussa on vikana.

  23. Minä en halua mennä naimisiin kenenkään kanssa, en ennen kuin olen sataprosenttisen varma, että saan kultakolikoista sekä punaisista ja valkoisista neilikoista koostuvan asun Suomeen. En ennen kuin olen sataprosenttisen varma, että tuleva aviomieheni ei naura tälle ainoalle toi- veelleni.Yllättyisit jos tietäisit, miten moni mies on nauranut.

  24. Olen matkustanut Tel Aviviin ja käynyt Stei- matzkyn kirjakaupassa, Zomet Sfarimin kirja- kaupassa ja lukemattomissa divareissa. Kysynyt, olisiko jotakin muuta kuin holokausti-aiheisia kirjoja, jotakin muuta kuin kirjoja Israelin suu- rista sotasankareista. Olisiko englanninkielistä teosta jemeninjuutalaisista, koska heprean luku- taitoni on lapsen tasolla. Ei sellaisia ole olemassa, he vastasivat ja nauroivat kuin olisin kertonut vitsin. Ostin bell hooksin kirjan, mutten pys- tynyt lukemaan sitäkään, koska se ei ollut sitä, mitä tarvitsin. Teoria voi parantaa, ja ihminen voi tankata niin paljon kirjallisuutta oman viite- kehyksensä liepeiltä kuin ikinä jaksaa. Se voi auttaa, lohduttaa, selittää pahimman yli, mutta se ei ole koskaan sama kuin puhdas, kirkas itseym- märryksen ja samastumisen kokemus maail- massa, jossa lähtökohtaisesti ei ole olemassa, mutta on kuitenkin sen verran olemassa, että kaipaa maata, jota lähtökohtaisesti ei saisi enää kaivata ja kokea omaksi kotimaakseen.

  25. Lopulta löysin netistä kuitenkin kaksi muuta englanninkielistä, Jemenistä kertovaa kirjaa, joihin minulla oli varaa. Toisen oli kirjoitta- nut valkoinen tutkija, toinen oli valokuvakirja 80-luvulta. En pysty lukemaan niitäkään, koska oikeasti haluaisin mieluummin puhua jonkun kanssa, jonkun joka tietää ja ymmärtää. Per- heeni neljä viimeistä sukupolvea on jokainen asunut eri maassa ja puhunut eri kieltä. Ei ole sanoja, ei luotettavia sukupuita, ei lukutaitoa, ei tarpeeksi ylpeyttä.

  26. Kerran kuulin ohimennen, että safta-Chuli on opettanut serkkutytölleni, miten jachnunia val- mistetaan. Kysyin innoissani, voisiko hän opettaa minullekin. ”Ja mitähän sinä sillä tiedolla tekisit Suomessa? Ei kukaan siellä kuitenkaan haluaisi maistaa”, hän tiuskaisi äänessään suru siitä, että asun kaukana.Asiasta ei puhuttu sen koommin.

  27. Eräällä aterialla sukulaiseni ihmettelivät, miten on mahdollista, että Suomesta ei saa jahcnunia einesaltaasta? Joudummeko todella tekemään sen itse käsin? Minä nauroin mukana, että hei ketä kiinnostaa ja livahdin vähin äänin vessaan itkemään ja oksentamaan melawachit ja schugit pönttöön.

  28. Jotakin oli tehtävä. Etsin eBaysta käsiini hep- reankielisen keittokirjan, ja maksoin siitä seit- semänkymmentä vitun dollaria, jotta saisin sen vitun reseptin. En ole kokannut sitä kertaakaan, koska pelkään mokaavani kaiken pahasti, sytyt- täväni vahingossa koko talon palamaan. Pelkään, että paljastuu, että olen ihan feikki. Että minun ei kuulukaan olla olemassa.

  29. Minun sabani on haudattu samalle hautaus- maalle kuin Ofra Haza. Saba oli viimeinen meistä, joka näki Jemenin omin silmin.Toivot- tavasti hän ei ole viimeinen meistä, joka tulee näkemään.

  30. Siinä kaikki mitä tiedän. En tiedä edes kolmea- kymmentä asiaa Jemenistä.

D. E. Hurford grew up in the UK and spent many years in Finland learning Finnish and acquiring a coffee habit before moving to Belgium, where she now works as a translator.

Koko Hubara studied political science at Helsinki University before working as a journalist, translator and writer. In 2017 she started a blog, Ruskeat Tytöt (Brown Girls, www.ruskeattytot.fi), analyzing ethnicity, gender, music, current affairs and more besides, and an essay collection of the same name, including this text.